Philomenan elämä: Tuulen tie minut varmaan sinne vie

Tänään on pyryttänyt lunta koko päivän, on sitä sitten kertynytkin ihan asiaksi asti. Navetalla ollessa sähköt pätkivät. Aika outoa, kun navettavarpuset menivät ihan sekaisin ja lentelivät päin valoa, kun kädessä oli taskulamppu.. Ne raukat eivät ole tottuneet pimeään, törmäilivät meihin sokkoina. Onneksi katkos ei kestänyt liian kauan, vaan saimme jatkaa lypsyä melkein normaaliin aikaan. Saapas nähdä millaisissa kinoksissa rämmimme aamulla, jos koko yön tuiskuttaa.
Olen tässä mietiskellyt, missä kaikkialla olen asunut. Aika monessa paikassa, mutta tietysti nyt kauimmin täällä maalla, lähes koko aikuisikäni. Mutta ennen kuin olin kuusivuotias, olin asunut jo Haagassa, Konalassa kahdessa eri osoitteessa ja Porissa. Haagassa asuimme mummun ja papan talossa omassa asunnossa. Siitä en varsinaisesti muista mitään. Ensimmäisestä Konalan asunnosta minulla ei myöskään ole muistikuvia. Toisesta osoitteesta sen sijaan on jo jotakin. Siellä leikittiin paljon isosiskoni kanssa, hän oli hyvä keksimään jänniä leikkejä ja minä seurasin perässä ja ihailin siskoa tietenkin. Muistan myös parhaan kaverini nimen, Sirpa Hovilinna. Olen joskus etsiskellyt häntä, mutta nimi on varmasti vaihtunut eikä hän muutenkaan voisi minua muistaa. Porissa asuimme vuoden verran, siellä taisi isosiskoni aloittaa koulunkäynnin. Se oli ennen tuota toista Konalan kotia. Kuusivuotiaana muutimme Mellunmäkeen aivan uuteen kerrostaloon ja siellä asuimme kuusi vuotta. Siltä ajalta ovat parhaat lapsuusmuistoni. Minulla oli paras ystävä ja monta hyvää ystävää ja kaveria. Aloitin ensimmäisen luokan Mellunmäen kansakoulussa, jossa kävin kolme luokkaa. Sitten vaihdoin SYKkiin Haagaan. Muutimme Pitäjänmäelle lapsuuden ja nuoruuden vaihteessa, se oli sen astisen elämäni pahin tragedia. Minun piti jättää parhaat ystäväni ja tutut rakkaat ympäristöni taakse, ja vaikka muutimme aivan ihanaan puutaloon rauhalliselle omakotialueelle ja sain oman huoneen, kaikki muuttui silloin toisenlaiseksi. Sain oman koiran ja minun parhaat kaverini olivat koulussa, en koskaan tutustunut lähiympäristön nuoriin. Rippikoulusta jäi lähinnä ikäviä muistoja, tunsin itseni aivan ulkopuoliseksi ja olin muutenkin siihen aikaan niin epävarma ja arka vieraiden kanssa. Opiskelun ja aikuistumisen jälkeen seuraava osoitteeni olikin sitten Leppävirta ensin kirkonkylällä ja nyt sitten täällä maaseudun rauhassa. Mietin, miten jokainen asuinpaikkani on muokannut minua tavallaan, jokaisesta on muistoja ja jokaiseen liittyy ihmisiä, joita ei muualla ole ollut. Jokainen koti on tehnyt minusta juuri tämän ihmisen, mikä nyt olen. Jokainen kokemus on kasvattanut minua ja niin tapahtuu edelleen. Jokaisella teolla on joku seuraus. Kuulostaa vähän kauhistuttavalta, mutta samalla lohduttavalta. Mikään ei katoa koskaan kokonaan. Muistot säilyvät. Snif.