"Ikuisuus, yksi huokaus vain.
Yksi yö kuin koko elämä.
Tuoksussasi keväät tuhannet.
Ei etäisyys, ei vuodetkaan.
Ei mikään meitä erota
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea."
(Hetken tie on kevyt, Tehosekoitin)
Vähän nostalgiaa iltaan :) Kuvissa minä noin kaksikymmentä vuotta sitten, tai vähän ylikin... Alakuvassa näkyy silloinen koiramme, bordercollie Natalia. Yläkuvassa minulla on sylissä kesy lammas Jooseppi (se syntyi Juuson ja Joosepin päivänä). Sen emo hylkäsi sen ja juotin sitä tuttipullosta. Se seurasi minua kaikkialle ja oli kuin koira. Kerran sen jalka juuttui ritilään navetassa ja meni kai poikki, siitäkin se lopulta toipui vaikka oli ensin tosi huonona. Voi että. Kyllä se oli meillä varmaan pari vuotta, sitten siitä piti luopua, kun se rupesi puskemaan lapsia ja kaikkia.
Nuorin poika soitti, hyvin kuulemma menee. Olipa tosi ihanaa kuulla, olen ollut huolissani. Toisesta pojasta ei vielä ole kuulunut. Siellä he molemmat kaukana yrittävät selvitä uusista tilanteista ja asioista... Päivä päivältä kaikki sujuu varmasti paremmin.
Pitäisi kai yrittää mennä nukkumaan.. Aamuisin meinaa olla niin vaikeaa herätä. Talvella on aina sellaista, kesällä se on helpompaa. Se on tuo valon määrä suoraan verrannollinen vireystilaan. Ihme että suomalaiset saavat mitään aikaan talvella. Pitäisi vain nukkua paljon enemmän, jotta jaksaisi. Onneksi valoisat päivät ovat jo lähellä. Tänään iski taas kova kaipuu jonnekin aurinkoiseen paikkaan, kun eräs tuttu kirjoitti facebookissa palanneensa juuri Fuengirolasta ja siellä oli ollut +27 astetta. Onko reilua?
Yksi yö kuin koko elämä.
Tuoksussasi keväät tuhannet.
Ei etäisyys, ei vuodetkaan.
Ei mikään meitä erota
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea."
(Hetken tie on kevyt, Tehosekoitin)
Vähän nostalgiaa iltaan :) Kuvissa minä noin kaksikymmentä vuotta sitten, tai vähän ylikin... Alakuvassa näkyy silloinen koiramme, bordercollie Natalia. Yläkuvassa minulla on sylissä kesy lammas Jooseppi (se syntyi Juuson ja Joosepin päivänä). Sen emo hylkäsi sen ja juotin sitä tuttipullosta. Se seurasi minua kaikkialle ja oli kuin koira. Kerran sen jalka juuttui ritilään navetassa ja meni kai poikki, siitäkin se lopulta toipui vaikka oli ensin tosi huonona. Voi että. Kyllä se oli meillä varmaan pari vuotta, sitten siitä piti luopua, kun se rupesi puskemaan lapsia ja kaikkia.
Nuorin poika soitti, hyvin kuulemma menee. Olipa tosi ihanaa kuulla, olen ollut huolissani. Toisesta pojasta ei vielä ole kuulunut. Siellä he molemmat kaukana yrittävät selvitä uusista tilanteista ja asioista... Päivä päivältä kaikki sujuu varmasti paremmin.
Pitäisi kai yrittää mennä nukkumaan.. Aamuisin meinaa olla niin vaikeaa herätä. Talvella on aina sellaista, kesällä se on helpompaa. Se on tuo valon määrä suoraan verrannollinen vireystilaan. Ihme että suomalaiset saavat mitään aikaan talvella. Pitäisi vain nukkua paljon enemmän, jotta jaksaisi. Onneksi valoisat päivät ovat jo lähellä. Tänään iski taas kova kaipuu jonnekin aurinkoiseen paikkaan, kun eräs tuttu kirjoitti facebookissa palanneensa juuri Fuengirolasta ja siellä oli ollut +27 astetta. Onko reilua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti