Pimeän tultua mä puristan sun kättäsi

"Pimeän tultua mä puristan sun kättäs
Oothan tässä vielä huomenna
Sä sanot loppuun lauseet, jotka aloitan
Ja keräät talteen palaset kun hajoan
Niin oothan tässä vielä huomenna
Sä oothan tässä vielä huomenna

Sama liike joka lehdet puihin saa
Pienen lapsen kävelemään opettaa
Linnut kylmän ajaks pois vie lämpimään
Meidät toisillemme toi
Meidät toisillemme toi"
(Oothan tässä vielä huomenna, Johanna Kurkela)

Miksi aikaa on aina liian vähän? Viime ajat ovat olleet kiireisiä, mutta se on nykyään enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Ehkä kaikilla on sama tunne aina tai vähintään aika ajoin. Niin paljon suunnitelmia, niin paljon tekemätöntä työtä, niin paljon kaikkea kivaa, niin paljon pitäisi saada viettää aikaa läheisten ihmisten kanssa...mutta aina liian vähän aikaa. Tiedän kyllä tämän, sitten pitäisi olla hetki hiljaa, kuunnella ja ottaa rauhallisesti, tehdä asioita yksi kerrallaan eikä miettiä tai murehtia tulevia tehtäviä. Haluaisin vaan niin paljon! Ja sitten myös pelottaa, onko aikaa tehdä kaikkea. Onko aikaa paljon vai vähän. Ihmisten ja eläinten kanssa ei koskaan tiedä varmasti. Muut asiat kyllä odottavat kiltisti. Olen pahoillani, jos tämä kuulostaa masentavalta. Elämä näyttää olevan sellaista, sitä eletään hetki kerrallaan, päivä kerrallaan, yritetään pysyä positiivisina ja yritetään säilyttää mielenrauha. Nyt ei ole paras päivä, mutta toisaalta ihan hyvä päivä, mieli vain vähän velloo suossa ja ajatukset risteilevät päässä etsien tietä tasapainoon. Ehkä pitää mennä nukkumaan ja muistaa, että huomenna on uusi päivä.

Petankin peluuta aurinkoisena kesäpäivänä

Namnam marjapiirakka punaviinimarjoista!